”Huomaa, että olet nähnyt paljon elokuvia”
Näin eräs pamppu tokaisee sarjakuvataiteilijalle, joka on jäänyt kiinni vastarinnasta. Tapahtumapaikka on dystooppinen maailma, jossa sarjakuvat ovat kiellettyjä. Ainoastaan erikoinen kultti taistelee rajoituksia vastaan.
Knut Nærum ja Karstein Vollen ovat norjalaisia taiteilijasieluja,
jotka ovat tehneet mielikuvituksen ja fiktion tarpeesta sarjakuvaromaanin.
Kysymykseksi jää kuitenkin, missä määrin takakansitekstin hehkutus on ironiaa.
Onhan Volle tunnettu jo huumorilehtiin suunnatuista tumman huumorin
sarjakuvistaan aiemminkin.
Sarjakuvaromaania pätkivät lyhyet kertomukset; päähenkilömme salaa
tuottamat sarjakuvat sekä eleettömät ja harmaat luonnostelmat siitä,
minkälaisessa maailmassa päähenkilömme elää. Siinä missä kuvaukset harmaasta arjesta ovat
miltei kasvotonta puuroa, ovat taas maailman sisällä tuotetut "varsinaiset sarjakuvat" lennokkaita ja värikkäitä esityksiä.
Miksi ironiaa, te saatatte kysyä. Toisaalta päähenkilömme tuotokset ovat geneerisiä genreharjoitelmia, eivätkä vallankumouksellisessa eetoksessaan kovin syvälle luotaavia. Toimistovirkailija on päättänyt uhrata koko elämänsä sarjakuvien vuoksi ja levittää niitä henkensä kaupalla. Hän piilottelee töitään tyttöystävältään ja kollegoiltaan, mutta lataa niitä internetiin luodakseen kaaosta.
Herää kysymys, miksi sarjakuvat ovat näin vaarallisia ja miksi keskinkertaisuus oikeastaan pelottaa dystooppisesssa maialmassa? Spiritismit, hirviöt, naamioidut kostajat ja maanalaiset vankilat eivät enää tämän päivän lukijan silmin tunnu kamalan radikaaleilta ajatuksilta. Sarjakuvakertomuksissa kuultaa kylmän sodan tai jopa vanhemman ajan sarjakuvien henki. Ei tämä päivä.
Ehkäpä Vinossa herättelee kuvaa perustarpeista, kuten siitä, miten sarjakuvien aspektit herättävät perustavanlaatuisia tarpeita. On ihan hyvä kysymys, miksi tälläkin hetkellä kassakoneisto takoo hunajaa kertomuksilla supersankareiden väkivaltaisista interventioista. Siis tarinoilla, joissa ratkotaaan epäoikeudenmukaisuudet maailmassa väkivallalla.
Ehkä b-luokan sarjakuvissakin voidaan nähdä radikalismin esiaskelia. Ehkä taas ei. Ehkäpä Vinossa voisi ajatella peilinä, joka heijastelee kysymystä ”mihin taiteenmuoto on menossa” katsomalla tiukasti menneisyyteen.
Juu. Sarjakuva tuntuu kuitenkin uppoavan omaan nostalgiseen kuiluunsa. Siinä kaikuu orwellilainen ja huxleylainen eetos, mutta löyhässä kehikossa. Tarina ei vain kanna loppuun saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti